Yleisten kirjastojen laatu­suositus – ei tule uni ensi yönä

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi tänään odotetut laatusuositukset yleisille kirjastoille. Paperi on nimetty kainosti Ehdotukseksi yleisten kirjastojen laatusuosituksiksi. Julkaisu löytyy nyt ministeriön sivuilta (PDF).

Asia on tärkeä. Kirjastot tarvitsevat välineitä toimintansa mittaamiseen ja sen pitämiseen edes nykytasolla. Kyse on rahoituksesta ja siitä, miten sellainen hankitaan tilanteessa, jossa kirjastojen perinteiset mittarit (lainaus, kävijämäärät) ja varsinkin ulkopuoliset arviot kirjastojen tarpeellisuudesta alkavat näyttää punaista. Laatusuositus on eräänlainen standardi, jota kirjastot voivat käyttää keskustelussa aseenaan.

Tai siis voisivat, jos pystyvät lukemaan paperin nukahtamatta läpi. Minulla järjen valo alkoi sammua sivulla viisi. Julkaisun tyyli lähenee byrokratiataidetta.

Kannustan kuitenkin jatkamaan, sillä mitä pidemmälle paperia pääsee, sitä karmaisevammaksi se muuttuu – nimittäin faktoiltaan. Suositukset ovat lähes poikkeuksetta erinomaisia, mutta keskeisin sanoma taitaa olla kuitenkin piilotettu faktoihin siitä, miten koko ala maassa makaa.

Mikä meillä mättää

Ministeriössäkin tiedetään, ettei  suomalaisilla kirjastoilla kannata enää maailmalla retostella. Suosituksessa lakonisesti todetaan, että suuntaa olisi nyt syytä ottaa Tanskasta ja Hollannista. Uudet palvelumallit syntyvät nyt muualla, ei meillä.

Kirjastojen muutosvalmiudessa saattaa olla kuitenkin hiomista. Paperista käy ilmi, kuinka kymmenen vuotta sitten listatuista suosituksista (Kirjastopoliittinen ohjelma 2001-2004) oikeastaan mitään ei voida katsoa toteutuneiksi. Tuolloin kiinnitettiin huomiota rahoituksen nostamiseen, ammattihenkilöstön vajeen korjaamiseen, standardien mukaisiin kirjastojärjestelmiin ja kansalaisten tietohuoltoon. Tavoitteista parhaiten toteutui kirjastojärjestelmien kehittäminen.

Ja nyt kaikki tarkkana: parhaiten toteutui kirjastostojärjestelmien kehittäminen. Siis parhaiten.

Mitä tulee kirjastojen uuteen konseptointiin, juoksuvauhti tulee ottaa kaukaa. Julkaisusta käy ilmi, että viime vuonna tehdyn selvityksen mukaan kirjastojen tilankäyttö ei ole muuttunut mitenkään. Alle viidenneksessä kirjastoista järjestetään säännöllisesti tapahtumia. Kehittynyt logistiikka ei ole näkynyt kirjastojen varastotilojen vähentymisenä.

Kun puhutaan aineistoista, hankinnan todetaan jääneen 90-luvun laman jälkeiseen kuoppaan, josta nousua ei ole odotettavissa. Henkilöstön todetaan olleen vuonna 2006 tehdyn palveluarvioinnin mukaan alimitoitettu joka toisessa kirjastossa. Suositustasolla se oli 13 % kunnista.

Kuluneen kymmenen vuoden aikana kirjastojen määrä on vähentynyt 8 prosenttia. Kirjastoautoista paremmille ajomaille on siirtynyt joka neljäs.

Aika kylmää kyytiä, luki tätä miten tahansa.

Vastauksia

Laatusuositus oli ennen lopullista asuaan lausuntokierroksella ja kommentoitava KirjastoWikissä. Kommenteissa toivottiin suurempaa painoa verkkopalveluille, kirjastojärjestelmille, monikulttuurisuudelle ja tulevaisuussuuntautuneisuudelle. Kommentit olivat oireellisia.

Suosituksessa kirjastojen tulevat asiakaspintatarpeet kuitataan KDK:lla. Haasteet sinänsä nähdään oikein (julkisten tietovarantojen avaaminen), mutta mitä tulisi ajatella käytännössä vaikkapa siitä, että kirjastoja kehotetaan toimimaan ”verkostuneesti” ja olemaan läsnä ”virtuaalisissa verkoissa ja sosiaalisessa mediassa”? (Ja unohdetaan nyt, että joku edelleen käyttää sanaa ”virtuaalinen”.)

Se tarkoittaa sitä, että kirjastot tekevät Facebookiin omat sivut.

Tämä ei ole sen paremmin toimimista avoimen tiedon verkotetussa maailmassa kuin sosiaalisessa mediassakaan.

Koko ongelma nähdään väärin. KDK on tietenkin ratkaisu, mutta vain konseptiin, josta yleinen kirjasto yrittää jo pois. KDK on tarpeellinen, mutta se on edelleen vain aineistohakuliittymä kirjastojen aineistoihin. Tässä maailmassa kirjasto on edelleen kirjahylly. Ja toistan: KDK on tarpeellinen. Ongelma vain on, että se edustaa samaa kirjastokonseptia, josta faktat ladottiin yllä.

Tekniset ratkaisut ovat salakavalia, sillä ne tulevat asenne valmiiksi ladattuna. Onkin lähdettävä siitä, että yleisille kirjastoille KDK on paremminkin pohja, josta vasta aloitamme.

Suositus on kaikille yleisille kirjastoille, niille pienillekin, joilla resurssit voivat olla todella vähissä. Mutta ainakin suuremmille kirjastoille viestin tulisi olla nyt täysin selvä: on otettava jyrkempi kulma. Mutta missä näen todellista etukenoa? Missä on se uusi kirjasto, josta olemme puhuneet? Missä sanat open data, missä konseptit, jotka perustuvat asiakkaiden kanssa toimimiseen ja asiakaskehitykseen, missä aineistot jotka eivät ole kirjaston sisällä? Kysymys on aito, kun en sellaista näe. Myös konkreettisessa maailmassa kaikki on vielä mahdollista. Mutta missä on esimerkiksi Helsingin projektikirjasto designpääkaupunkivuodelle?

Yleisten kirjastojen suurin haaste on löytää itsensä uudelleen. Kyse on mallista, ei tekniikasta.

Suosituksessa nähdään monia asioita ilahduttavasti (kuten pieni idea siitä, että kirjastoissa voisi olla enemmän myös maksullisia lisäpalveluja, kuten kotiinkuljetusta), mutta tarvittaisiin myös toiminnallisia muutoksia. Tanskassa puhutaan avoimesta lähdekoodista, avoimista aineistoista ja avoimista käyttöliittymistä. Se voisi olla ihan hyvä lähtökohta meillekin.

Yleisille kirjastoille ei ole mitenkään itsestään selvää, että tuleva kirjasto edes perustuu aineistokokoelmaan, ainakaan perinteisessä mielessä, vaikka mikään e-pessimisti en olekaan. Se voi sen sijasta perustua vaikkapa ajatukseen avoimesta tilasta ja yhteiskunnasta, joka ei sulje ketään pois. Demokratiapalvelusta. Määrien sijaan tulisi myös puhua laadusta. Perinteisten kirjastojen väheneminen voi olla ihan luonnollinen mekanismi yhteiskunnassa, jossa kuluttamisen tavat ovat muuttuneet täydellisesti.

Vuonna 2009 yleisissä kirjastoissa oli 4711 henkilötyövuotta. Olemme edelleen valtava firma. Jos haluamme, voimme.

Mutta ensi yön unet tämä selvitys taisi silti viedä. Hrrrrr.

Be Sociable, Share!